Älä ole huono kirja, älä ole huono kirja…

Luin Kirjanoita-kirjan tammikuussa ja kirja jäi todella kutkuttavaan kohtaan. Joten piti jatko-osa lainata. Jatko-osissa on vähä vaara, että lässähtää. Ei olekaan niin hyvä kuin ensimmäinen. Tätä pelkäsin myös tämän kanssa.

Kirja jatkaa oikeastaan suoraan ykkösosan lopusta, siitä plussaa!

Aura lähtee ystävänsä Silken ja Miro-antikvariaatin kanssa Helsinkiin. Tavoitteena löytää paljon puhuttu Noitakirja (ja pelastaa Pyry). Mutta mutkiahan tulee aina mukaan. Lopulta Aura pääsee takaisin Helbyyhyn ja tarina saa lopun.

Mutta tämä nappasi mukaansa. Luin yhdeltä istumalta vähä yli puolet kirjasta. Juoni oli jännittävä. Hahmot saivat lisää syvyyttä. Pidin myös siitä, että tarinassa ”leimattu” pahista heti ja pysyvästi pahikseksi, vaan hänelläkin oli syynsä toimia niin kuin toimi.

Ja Pyry ja juuri alkanut romanssi? Tässä kirjassa se tuntui välillä vähän päälle liimatulta ”onko pakko tunkea romantiikkaa ihan jokaiseen kirjaan”, mutta Aura ja Pyry ovat söpö pari.

Mutta se viimeinen noin kolmannes.. Huokauksien huokaus! Päällimmäisenä ajatuksena jäi ”miksi?” kun kirjan lopulta sain loppuun. Tarinan lopussa oli toki yllättäviä käänteitä, mutta myös sellaisia, joita osasi odottaa puoli kirjaa ja pelätä, ettei kirja oikeasti kulje siihen suuntaan.

Tämä kirja on oikeasti sellainen kolmen tähden kirja. Mahdollisuukset on vaikka mihin, mutta muutamat juonenkäänteet pilaavat mielestäni tunnelman.

Ja se, mihin ihastuin ensimmäisessä osassa, eli viittaukset muihin kirjoihin, tässä oli niitä vähemmän. Mutta pisteet siitä, että kirjan takana oli lista kirjoista, joita kirjassa käytettiin!

Mainokset

Naiset ja kirjallisuus

Bibbidi bobbidi book -blogissa oli kirjoitus tästä kirjasta. Olin juuri lukenut ensimmäistä kertaa Austenin kirjan ja mielessä pyöri sellaisia ajatuksia kuin

”Oliko Austenin helppo kirjoittaa”

”Tuomittiinko Austenin harrastus/työ jo ennen kun mitään valmista oli nähtävillä”

”Oliko kirjoittaminen pois jostain muusta”

Joten tämä meni heittämällä lukulistalle ja lukulistan ohi kärkeen.

Oma huone yhdistää kaksi Virginia Woolfin puhetta naisista ja kirjallisuudesta. Seassa on vähän fiktiota (mm. Shakespearen sisko) ja kirjailijan ajatuksien virtaa. Kirja on alunperin julkaistu 1900-luvun alkupuolella, ajassa jolloin taistelu naisten oikeuksista olivat vasta alussa. Woolf ei esimerkiksi päässyt yhteen kirjastoon sisälle, koska hän oli nainen. Kirjassa pohditaan naisten suhdetta kirjallisuuteen, varsinkin fiktioon. Miksi naiset kirjoittivat niin paljon romaaneja, eikä lähes ollenkaan runoutta tai tietokirjallisuutta.

Kirja pyörii myös paljon feminismin ympärillä. Tottakai, jos yritetään selvittää naiskirjailijoiden taustaa, haasteita ja mahdollisuuksia.

Woolf kirjoittaa aika pitkiä lauseita, joten tämä oli aika haastava valinta iltalukemiseksi. Mutta kun tyyliin oli päässyt sisälle, niin kirja oli oikein mukavas luettavaa. Pidin pohtivasta otteesta ja ”ajatus virta” -tyyppisestä tekstistä.

Näin ollen 1700-luvun lopulla tapahtui muutos, jota, jos joutuisin kirjoittamaan historiaa uudelleen, kuvaisin täydellisemmin ja pitäisin merkittävämpänä kuin ristiretkiä tai Ruusujen sotaa. Keskiluokkaan kuuluvat naiset alkoivat kirjottaa.
– Virginia Woolf

Aloin kirjan myötä myös pohtimaan (kaikkien) kirjailijoiden nykytilannetta. Tuomitaanko vieläkin kirjailijan urasta haaveilevat ennen kun lausettakaan on kirjoitettu? Onko kirjailijoiden helppo haastaa tai rikkoa nyky-yhteiskunnan normeja? Onko mies- ja naiskirjailijoissa eroja? Todennäköisesti johtuu lukutottumuksista, mutta itse osaan luetella huomattavasti enemmän naiskirjailijoita kuin mieskirjailijoita. Kirjoittaako naiset edelleen enemmän tarinoita kuin tietokirjallisuutta? Tai kirjoittaako miehet enemmän tietokirjallisuutta kuin tarinoita? Ja näihin kysymyksiin ei välttämättä edes suoria vastauksia löydy. Eikä välttämättä tarvitsekaan. Ainakaan minun ei tarvitse tietää.

Oma huone oli minun ensimmäinen ei-tarinallinen kirja hetkeen. Pitäisi lukea enemmän tietokirjallisuutta ja/tai tällaista pohdiskelevaa mietintää. Onko ehdotuksia hyvistä teoksista?

Ja meni näköjään blogitekstikin enemmän pohdinnaksi ja ajatuksen virraksi kuin arvosteluksi ja esittelyksi. Välillä näinkin.

#lukukaaos ja Lainanpäivä!

Oi voi mikä päivä!!

Suunnitelma oli selkeä, ensin töihin pariksi tunniksi ja sitten rauhassa kirjastoon. Sitten kotiin syömään ja nauttimaan kirjoista.

Mutta… Todellisuudessa? Huomasin olleeni useamman tunnin töissä ja kirjastossa käymiseen oli aikaa enää 10 min (muistin myös aukioloajan väärin) ja hirvittävä nälkä!!!

Olin varannut yhden kirjan – Noitakirja, sen nappasin hyllystä. Sitten kiiruhdin toiseen kerrokseen (jo hieman hikisenä) etsimään muita kirjoja, joita olin miettinyt. Saalis jäi kovin laihaksi, löysin vain yhden: Hytti nro 6.

No, nautin näistä kahdesta ja suoritan #lukukaaos osa 2 joskus myöhemmin, oikeasti hyvällä ajalla!

Miten sinä osallistuit tähän lukukaaokseen?

Ja ainiin, ulkona satoi märkää räntää, joka ei yhtään auttanut tsemppaamaan…

Kirja, joka ehkä jää kesken

Lukulistallani on jo jonkin aikaan ollun Siiri Enorannan Tuhatvuotisen kirous. Mutta koska kirja on uusi ja Finlandia-voittaja, on kirjastojen jonot pitkiä. Ajattelin sitten tutustua johonkin Enorannan vanhempaan kirjaan. Hyllystä nappasin Surunhauras, lasinterävä. Kaunis nimi.

Kirjassa on Sarastuksen palatsi, jonka prinsessa on 16-vuotias Sadeia. Prinsessalla on yksi pakkomielle, joka uhkaa nyt koko valtakuntaa.

Valtameren takana on Surukauriin saaret, jossa elää kansa, jolle surukauris ilmoittaa surun määrän jota joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa sellaisen ilmoituksen, jota ei olla ennen kuultu, jonka seurauksena tapahtumat alkavat rullaamaan.

Ja kirja on kauniisti kirjoitettukin. Pidän siitä, että kuvaillaan tarkasti, kertojaäänet ovat ”kirkkaita”, tunteet ei jää arvailujen varaan. Enoranta osaa kirjoittaa niin, että mieleen muodostuu kuva, joka on kuin ohuen lasin läpi katsottu. Pienikin särö niin kuva rikkoontuu. Ja se tekee tarinasta jotenkin todella kauniin.

Mutta jotenkin tämä kirja ei nyt vaan etene.. En tiedä onko kyse siitä, että kertojaääniä on omaan makuun liikaa. Tai ehkä tarinan eteneminen on liian hidasta. Koska heti alusta alkaen on aika selvää mihin päin tarina alkaa edetä. Mutta vielä 160 sivun jälkeen ei olla lähelläkään. Mutta vielä on hetki aikaa yrittää, ennen kun kirja pitää viedä takaisin.

Mutta aion silti lukea Tuhatvuotisen kirouksen. Kunhan sen saan.

[edit: n 50 sivua myöhemmin: heheei tähänhän on jääny koukkuun! Hahmojen kohtalot/historiat kietoutuu vahvemmin kiinni toisiinsa ja juoni ei olekaan niin ykssuuntainen mitä alku antoi ymmärtää! Katotaan silti saanko kirjaa loppuun asti.]

Ensimmäinen tämän vuoden kotimainen kirja

koska unohdin kirjan kuvata, niin kuva otettu WSOY:n sivulta

Kuvitelkaapa Helsinki. Mutta sillä tavalla, ettei se aivan ole Helsinki. Esimerkiksi niin, että Kehä III ulkopuolella on vain villiä ja vaarallista erämaata. Ja missään näy paperia. Koska ilmassa on niin paljon sähköä, että paperi suorastaan lahoo ilmaan. Kukaan ei myöskään kutsu Helsinkiä Helsingiksi vaan Hellbyksi. Mutta Helsinki on kyl olemassa, mutta eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Ja Aura näkee sinne. Aura on noita. Ja pystyy kirjojen avulla loitsimaan. Siinähän sitten voitte laskea kuinka arvokkaita ja harvinaisia kirjat on maailmassa, jossa sähkö tuhoaa paperia. Ja tähän vielä sekoitetaan Auran menneisyys, ystävyys/alkava romanssi Pyryn kanssa ja noitien välinen kiista. – Sekasotku.

Ai että mä rakastan tällasia kirjoja! Joissa siis puhutaan muista kirjoista. Aura on lukenu Harry Potterit ja Hobitit ja muut fantasiaklassikot. (Samasta syystä rakastuin aikoinaan myös Mustesydämeen.) Mutta jotenkin tarinaltaan ei ihan lähteny sellaisella voimalla mitä olisi voinut. Jostain syystä jatkoin kuitenkin lukemista. Ja just kun pääsi ikään kuin jännittävimpään kohtaan niin se loppui. TÄH!! Ei kirjaa tommoseen jännitykseen VOI lopettaa!! Joten ei kai täs auta kuin lainata jatko-osa jossain vaiheessa.

Joskus oon miettinyt siirtymistä e-kirjoihin tai äänikirjoihin. Mutta toisaalta ei se ole sama asia, joten en ole kokeilun jälkeen jatkanut e- tai äänikirjoja. Ja sitten kirjassa tuli tämä vastaan:

”Aura oli tottunut käyttämään läpyskää tai puhelimen näyttöä, ja oli nopea silmäilemään isojakin tarinamassoja. Paperikirjan fontti oli pieni ja koukeroinen, ja paperi tuntui sormiin niin hienolta! Ja se tuoksui erikoiselta, vähän tunkkaiselta ja luotettavalta.”

Anne Leinonen, Kirjanoita

Paperikirjoissa pystyy käyttämään muitakin aisteja, kuin vain silmiä. Siinä on jotain taianomaista 😉

-Lozu

P.S. asia, jonka kanssa menen tämän kirjan kanssa koko ajan sekaisin: ensimmäisen osan nimi on Kirjanoita, ja seuraava Noitakirja. Hirveän hankalaa välillä muistaa kumpi olikaan kumpi.. Joten anteeksi, mikäli jossain on väärä kirjan nimi.

Kirja tag

Pienen salapoliisityön seurauksena tulin tulokseen, että tämä kirja tag olisi alkujaan Mamma Pia -youtubekanavalta. Varmaankin samankaltaisia on muillakin kanavilla ja blogeilla ollut. Ajattelin, että tällaisen kirja tagin kautta saisitte jonkinlaisen kuvan musta.

1. Onko sinulla kotonasi tietty paikka jossa luet? – Yleensä sängyllä, joskus sohvalla. Todella harvoin tietokoneen ääressä. Mutten IKINÄ autossa tai vessassa.

2. Kirjanmerkki vai palanen paperia? – Heh, yleensä kirjastokuitti! Tai sitten vain mikä tahansa paperi, joka sattuu löytymään. Joskus käytän myös langan pätkää.

3. Voitko lopettaa lukemisen milloin vain vai luetko sivun/kappaleen loppuun? – Yritän aina päättää sellaiseen kohtaan, josta helposti muistaisin jatkaa. Eli sivun/kappaleen loppuun.

4. Syötkö tai juotko lukiessasi? – Joskus jotain pientä, kuten suklaata.

5. Voitko kuunnella musiikkia tai katsella tv:tä kun luet? – Riippuen kirjasta, mutta yleensä en kyllä katsele tai kuuntele mitään samalla. Välillä saatan striimejä katsella samalla.

6. Luetko kotona vai missä vain? – Kotona.

7. Luetko ääneen vai hiljaa päässäsi? – Hiljaa päässäni!!

8. Luetko kaikki sivut vai hypitkö sivujen yli? – Yleensä kyllä joka sivun. Joskus saatan hyppiä sivuja yli, mutta se on merkki itselleni, että tauko olisi paikallaan. Tai sitten kyseessä on vaan tylsä kirja.

9. Hajoaako lukiessasi kirjan selkä vai säilyykö se kuin uutena? – Kylläpä nuo säilyy uutena. Tai niin ehjänä kun ne mulle tulee.

10. Kirjoitatko kirjoihin? – En muitten tai lainattuihin, enkä oikeestaan omiinkaan. Paitsi nimen.

Pahuus on soluttautunut taikakouluun

Kerrankin hyvä kirjasarja, jossa kirjat ei paksuunnu loppuun päin mentäessä. Se, että Rautakoe oli suht ohut kirja, sai sen lainaamaan. Sen lukiessa ei mennyt montaa iltaa. Alku oli vähä mjeh, mutta jostain syystä piti jatkaa lukemista. Ja yhtäkkiä oltiinkin sitten sellaisten koukeroiden syöväreissä, että ei voinut lopettaa! Kirjassa tippuu niin suuria yllätyksiä heti ensimmäisessä osassa, ettei oikein tiedä kenen puolella sitä itse olisi. Koko ensimmäinen kirja puhuu makar-nimisesstä hahmosta. Makar on henkilö, jolla on taito käsitellä kaaosmagiaa. Kauheaa ja pelottavaa kaaosmagiaa. Eräs makar oli niin mahtava, että hän oli lähellä onnistua kukistamaan itse kuolema. Ja siinä sivussa hän joutui vastakkain muun taikamaailman kanssa. Tämän takia myös ”hyvikset” tarvitsevat makarin. Ja kas kummaa sellainen löytyy tästä ikäpolvesta!

Kuparikourassa salaisuudet syvenevät. Call tulkitsee näistä oman teoriansa, jonka mukaan ystävykset (Tamara, Aaron, Jasper ja Call) lähtevät seikkailuun. Seikkailun tuoksinnassa ei taaskaan oikein tiedä, ketkä ovat oikeasti pahiksia ja ketkä yrittävät näitä lapsia suojella. Myöskin kaaosmagia, tuo kaikista haastavin ja pelottava magianlaji, tulee tutummaksi.

Pronssiavain on kirjasarjan kolmas osa ja siinä ollaankin sitten jo suht syvällä kaaosmagian ja taikamaailman politiikassa, mitä Kuoleman vihollinen oikein yrittää saavuttaa. Entä kuka murhasi koulun oppilaan? Callia painaa todella suuri salaisuus ja samaan aikaan yrittää ystäviensä kanssa selvittää kuka on murhaaja ja vakoilija.

Hopeanaamio tuntuu olevan se synkkä hetki ennen kuin kaikki päättyy hyvin. Call on joutunut vankilaan, mutta pääsee sieltä pakenemaan. Mutta onko pako sittenkään viennyt häntä parempaan paikkaan. Call oppii myös yhtä ja toista Constantinen elämästä ja hänen tutkimustyöstä kaaosmagian ja sielujen kanssa. Ja ai että minkälaiseen tilanteeseen kirja päättyy..

Kirjat on onnistuneet yllättämään joka kerta. Rautakoe ehkä kaikista voimakkaimmin. Yllättäväisyydestä pisteen kirjoittajille. Tykkään myös siitä, että kirjan päähenkilöt ovat persoonallisia ja aikasemmista fantasiakirjoista poikkeavia. Callilla on esimerkiksi todella kipeä sääri, joka vaikuttaa hänen kävelyynsä. Tamaran vanhemmat ovat kuuluisia, mutta hänen isosiskonsa pieni häpeäpilkku koko perheelle. Aaronin isä on vankilassa. Ja Jasper on vaan ärsyttävä. Myöskin alituinen pähkäily mikä on oikein ja mikä väärin, on todella mielenkiintoista luettavaa.

Magisterium

Magisterium on sarja taikamaailmasta, jossa Call kouluttautuu maagiksi ja samalla kamppailee hirvittävän salaisuuden kanssa. Tämän taikamaailman pääpahis, eli Constantine, on siirtänyt kuoleman hetkellään sielunsa Calliin. Joten Call yrittää päättää onko hän paha vai ei, onko hän Constantinen elämäntyötä jatkava vai koko sodan päättävä sankari. Tätä työtä ei helpota kaikkien muidenkin kuvitelmat siitä, mitä Call on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Sarjaan kuuluu viisi kirjaa, joista viimeisin on ilmestynyt englanniksi, mutta suomennosta saa vielä hetken aikaa odotella.